Kettu tykkää kuitenkin

Se tuttu tarina ketusta ja pihlajanmarjoista: jotakin kaunista ja houkuttelevaa kieppuu ihan silmin syötävän lähellä, mutta tassut tai kuono ei vaan ylety herkkuihin. Elämässä tulee eteen näitä pihlajanmarjahetkiä aina silloin tällöin. Silloin on vaikeaa olla muuta kuin mättäällä nyreänä istuva kettu-raukka. Kärsivällinen kettu tosin saattaisi käydä pihlajan alle köllöttelemään, ja odotella että herkut putovat suuhun kuin itsestään. Mutta maistuvatko ne marjat enää silloin yhtä hyvälle?

Kettu istui hetken kivellä. Siitä näki pihlajan. Siitä näki marjat, jotka punaisina ja pulleina odottivat ottajaansa. Siitä näki myös kuulaan syystaivaan ja linnut, jotka lensivät korkeuksissa. Joskus oli ollut aika, jolloin kettu oli toivonut osaavansa lentää. Joskus kauan sitten kettu oli toivonut pihlajan kaatuvan painavan marjalastinsa uuvuttamana. Enää kettu ei toivonut. Se tyytyi haistelemaan syksyisen metsän tuoksuja. Se tyytyi ihailemaan. Ja huokailemaan. Ehkä myös hieman huokailemaan. 

Hetken kuluttua tulisi aika nousta ja lähteä liikkeelle. Ravistella väsymys ja vilu pois, kääntyä vielä hetkeksi katsomaan pihlajaa, ja kulkea sitten hitaasti metsän syvyyksiin.