Sano jotain kaunista syksystä

Tänään on ollut aurinkoinen päivä Loviisassa. Keskellä kaupunkia on puistikko, jonka lehmukset ovat hetkisen päästä pudottaneet kaikki lehtensä. Juuri nyt keltaisen ja ruskean sävyt värittävät syksyistä päivää.

Toinen katsoi pitkään. Painoi sitten katseensa alas ja verhosi ajatukset pitkien ripsien taakse. Otsan rypistyksestä näki, että uutinen ei varsinaisesti ottaen miellyttänyt. Siitä huolimatta katse nousi hetkisen päästä, ja toinen katsoi häntä uudestaan. Nyt katseessa oli luopumisen tuskaa, mutta myös paljasta ja säälimätöntä rakkautta. Sen hän olisi vielä kestänyt. Mutta ei kyyneliä ja sitä suurta
hellyttä, jota toisen koko olemus oli tulvillaan. Vain vaivoin hän sai käännyttyä pois ja lähdettyä matkaan.

Vasta kadunkulman takana hän uskalsi laskea hartiat ja huokaista pitkään. Yhtäaikaa hän toivoi toisen jo lähteneen omaan suuntaansa, mutta toisaalta myös odotti tuttujen askelien kiirehtivän peräänsä. Hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt, jos niin olisi käynyt.

Tuulen puuska pyöräytti kasan kellastuneita kuivia lehtiä ilmaan. Aurinko häikäisi, kun nosti katseen kohti taivasta ja kirkon tornia. Katuja lakaistiin. Koira haukkui. Askelia ei kuulunut. Mikään ei ollut niinkuin eilen.