Saarella

Pari aamua sitten huomasin ikkunasta lupaavan aamusumun, ja lähdinkin samantien aamulenkille rantaan. Sumuisia kuvakulmia kertyi kameralle reilumminkin, mutta tänään tulee pikku tarina.

Ensin kuuluivat äänet. Aluksi ne olivat niin kaukaisia, että oli suljettava silmät ja oltava miltei hengittämättä kuullakseen. Hitaasti äänet kuitenkin toistuivat. Ja lähenivät. Onneksi sentään lähenivät.

Kuului narahdus, kolahdus ja hiljainen vingahdus. Sitten hetki kohinaa ja liplatusta. Vieläkään ei näkynyt mitään. Maisema oli tasaisen harmaa. Edes lähimmälle luodolle ei nähnyt. Harmaus painui osaksi tyyntä veden pintaa. Rannassa oli pysäytyskuvamainen tunnelma.

Tyttö sulki hetkeksi silmänsä, jotta olisi voinut keskittyä lähestyvän soutajan ääniin. Narahdus, kolahdus ja hiljainen vingahdus. Sitten liplatusta.

Hetken päästä sumusta ilmestyi musta piste, joka lähestyi verkkaisesti. Kun soutaja oli viimein lähempänä, tyttö huomaamattaan veti syvään henkeä ja suoristi ryhtinsä. Hän näki soutajan nostavan airot hetkeksi ylös vedestä ja nostavan kätensä tervehdykseksi. Tyttö vilkutti takaisin, ja samalla muutama kyynel tulvahti silmäkulmasta. Tyttö ei pyyhkinyt kyyneleitä, ei pelännyt. Ymmärsi kyllä syyn ja seuraukset, mutta ei välittänyt. Ja mikä tärkeintä: ei tuntenut hitustakaan häpeää.